Kun suomalaisten puhelinten, laivojen ja paperin kauppa maailmalla hiipuu, yritetään koulutuksesta sorvata meille uusi uljas sampo. Kansantalouden kannalta järkevintä koulutusvientiä on houkutella Suomeen ulkomaalaisia asumaan ja suorittamaan opinahjoissamme jokin loppututkinto. Nyt kysytään, että kenen tämä tulisi maksaa?
Vastaus riippuu siitä, mitä koulutusviennillä oikeastaan tarkoitetaan. Suurin osa koulutusviennin yhteiskunnalle tuomasta taloudellisesta hyvästä koostuu tutkinto-opiskelijoiden eritavoin opiskelumaassa kuluttamasta rahasta. Opiskelijoiden maksamien lukukausimaksujen osuus tästä on alle puolet, toisin sanoen valtaosa tutkintojen myymisen kautta tapahtuvasta koulutusviennistä tulee opiskelijan elämiseen ja matkustamiseen käyttämistä varoista. Tämä on syytä muistaa pohdittaessa ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksukysymystä.
CIMOn mukaan korkeakouluissamme opiskelee tällä hetkellä 20 000 ulkomaalaista tutkintoa suorittavaa opiskelijaa. Heistä kolme neljästä tulee EU/ETA:n ulkopuolelta. Hintalapun laittaminen näiden opiskelijoiden opinnoille aiheuttaisi hakijakadon samaan tapaan kuin kävi naapurissamme, jossa korkeakoulutus tuli maksulliseksi ulkomaalaisille muutama vuosi sitten.
Tässä yksi mahdollinen skenaario. Tänä syksynä noin 4500 EU:n ulkopuolelta tullutta uutta tutkinto-opiskelijaa on valinnut opiskelupaikakseen suomalaisen korkeakoulun. 8000 euron lukukausimaksu aiheuttaisi sen, että uusien opiskelijoiden määrä putoaa heti noin viiteensataan. Vaikka uusia opiskelijoita tulisi seuraavina vuosina todennäköisesti lisää, laskisi ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä vuosikymmenen loppuun mennessä puoleen nykyisestä. Tällä olisi epämukava seuraus monien korkeakoulujemme hyvin alkaneelle kansainvälistymiselle.
Lukukausimaksuasiaa tulisi lähestyä kysymällä mikä on Suomelle parasta. Ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat tuovat maahamme tänä vuonna yli 200 miljoonaa euroa, joka on leijonanosa Suomen koko koulutusviennistä. Suomalaisen koulutuksen saaneet ulkomaalaiset ovat hyvä tapa vastata kasvavaan työvoimapulaan. Kaupankäynnin huumassa koulutuksen eettinen tehtävä saa usein sivuroolin. Maailmaahan me kouluihmiset olemme parantamassa, vai kuinka? Tällaisena kaiken rahassa arvottamisen aikana olisi rohkeaa todeta: ”Minä maksan.”