Suomessa ollaan suurten rakenteellisten uudistusten edessä. Edellisen hallituksen aikeissa oli korjata sosiaaliturvajärjestelmä. Nyt ovat remontin alla kuntarakenne ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Sitten eläkejärjestelmä. Komiteat ja poliittiset puolueet ovat luonnostelleet malleja näiden meitä kaikkia koskettavien hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteiden uudistamiselle. Mutta koulujärjestelmän uudistaminen on jäänyt näiden muutosten varjoon.
Koulumme ongelmat tunnetaan hyvin: kasvava eriarvoisuus, rapistuva sitoutuminen opiskeluun ja opettajien lisääntyvä työtaakka. Näiden seurauksena koulutuksen rattailta pudonneita on entistä enemmän, oppimistulokset laskevat ja työssään uupuvien opettajien joukko kasvaa. Maailman parhaaksi uutisoidun koulujärjestelmän muuttaminen on osoittautunut vaikeaksi.
Suomalaisen koulun uudistaminen on kuitenkin yhtä välttämätöntä kuin kuntarakenteen, terveydenhuollon tai eläkejärjestelmänkin. Vaikka koulun tavoitteiden ja sisältöjen tarkistaminen on toisinaan tarpeen, ei niiden avulla saada aikaan tulevaisuuden koulun kannalta tarpeellisia muutoksia. Koulun kehittämisessä toistuvat tänään kahden vuosikymmenen takaiset vaatimukset: oppimiskäsityksen syventäminen, opetusmenetelmien kehittäminen ja uusien oppiaineiden tuominen kouluopetukseen. Meillä on nyt kiire perusteellisempaan koulu-uudistukseen, joka ennaltaehkäisisi ja korjaisi koulumme kohtaamia haasteita.
Olen eri tahoilla ehdottanut tulevaisuuden koulun perustaksi seuraavia ideoita. Ensimmäiseksi peruskoulussa voisi muodollisen opettamisen määrää vähentää ja samalla lisätä henkilökohtaiseen opiskeluun käytettävää aikaa. Tavoitteena voisi olla, että peruskoulun päättyessä useimmilla oppilailla olisi koulupäivän aikana muodollista opetusta ja muuta oppimiseen tähtäävää toimintaa ajallisesti saman verran. Mallia voisi hakea vaikkapa espoolaisesta Auroran koulusta, missä oppilailla on päivittäin mahdollisuus oppia ja harrastaa asioita, joihin heillä on intohimo.
Toiseksi, peruskoulussa tulisi nykyistä enemmän korostaa yhteistoiminnan, neuvottelutaitojen ja empaattisuuden oppimista. Tämä ei onnistu pelkästään opetussuunnitelmia tai -menetelmiä muuttamalla vaan koulun toiminnan rakenteisiin, erityisesti ajankäyttöön, tarvitaan muutoksia. Tässä yhteydessä joudutaan pohtimaan myös teknologian roolia koulussa. Saattaa olla, että peruskoulussa tulisi keskittyä sosiaalisen pääoman vahvistamiseen ihmisten keskinäisen inhimillisen vuorovaikutuksen avulla. Teknologian käyttö siirtyisi näin opetuksesta opiskeluun.
Kolmanneksi, keskeinen arvioinnin kohde peruskoulussa pitäisi olla – tiedollisten saavutusten lisäksi – oppilaiden hyvinvointi, motivaatio ja aito halu elinikäiseen oppimiseen. Olisi ’mitattava’ kuinka moni peruskoulun päättävistä on löytänyt oman intohimonsa tai lahjakkuutensa. Siksi suomalaisen koulun kehittämisessä ei saa pitää tärkeimpänä tuottavuutta tai että olemme maailman parhaita. Pääasia on, että koulu kohtelee oikeudenmukaisesti kaikkia lapsia ja heidän vanhempiaan.
Suomessa näyttää olevan helppo saada isojakin asioita aikaan silloin kun niitä luodaan tyhjästä tai muutosta tehdään pakon edessä. Olemassa olevien asioiden uudistaminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi. Viimeaikaisia talous- ja verouudistuksia on moitittu siitä, että asiantuntijoiden ääntä ei ole kuunneltu tai kunnioitettu. Lopputulos on siksi jotakin muuta kuin mitä tavoiteltiin. Koulu-uudistusten huolelliseen pohjatyöhön kuuluisi siksi, että maamme parhaita asiantuntijoita käytettäisiin ehdotusten kehittelyyn jo ennen lausuntokierroksia. Asiantuntijoiden näkemysten arvostaminen on ollut yksi peruskoulun onnistumisen perusperiaate.
OAJ:n käynnistämä dialogi suomalaisen koulun tulevaisuudesta on erinomainen ja samalla erikoinen juttu. On näet epätavallista, että opettajat tekevät aloitteen kansallisesta koulu-uudistuksesta. Yleensä on niin, että he asettuvat vastustamaan viranomaisten ehdottamia reformeja. Toivottavasti rohkeille ja ennakkoluulottomille ajatuksille on runsaasti tilaa nyt alkavassa tärkeässä keskustelussa.