Oppimistulosten kansainvälinen vertaaminen on pannut monen aprikoimaan mistä oppilaiden koulusaavutusten erot mahtavat johtua. Selityksiä on monia. Yksi tällainen on varsinaiseen opetukseen koulujen käyttöön annettu aika. Kouluvuosien kuluessa kadotettuja oppitunteja on nyt alettu etsiä ja samalla löytää syitä oppimisen ongelmiin ajasta, joka kuluu kaikkeen muuhun paitsi uuden opettamiseen ja oppimiseen.
Moittiva sormi osoittaa usein kouluissa lisääntyvään koulun ulkopuolelta tulevaan testaamiseen. Tutkijoiden mukaan testeihin valmentautuminen ei yleensä edistä oppimista, koska sen tavoitteena on vahvistaa ennestään opetettua. Yhdysvalloissa ja Englannissa huomattava osa opettamisesta tähtää testeissä pärjäämiseen. Tämä kuitenkin lisää jo ennestään kadotetun opetusajan määrää. Suomalaista peruskoulua pidetään tässäkin suhteessa kansainvälisenä mallina, jossa opettaminen on koulun perustehtävä ja jossa oppiminen on tärkeämpää kuin testaaminen.
Luokkahuonetutkimukset eivät enää ole tutkijoiden suosiossa. Aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään, että merkittävä osa oppitunneista kuluu muuhun kuin opettamiseen ja oppimiseen. Harvardin yliopistossa opetusta tutkiva Richard Elmore havaitsi, että Yhdysvalloissa tyypillisestä oppitunnista käytetään alle 40 prosenttia uuden asian opetteluun. Kun Elmore lisäsi kadotettuun opetusaikaan testeihin valmentautumisen ja lukukausien lopun muodollisuudet, on lukuvuodessa yhtä luokkaa kohti 250 tuntia, joka käytetään muuhun kuin uuden opettamiseen. Yksinkertaistaen saadaan tulokseksi 3000 kadotettua tuntia kahdentoista kouluvuoden aikana. Tavallisessa amerikkalaisessa koulussa se vastaa noin kolmea kouluvuotta.
Kokenut opettaja huomaa helposti, että tuollainen logiikka ei johda oikeudenmukaiseen eikä uskottavaan johtopäätökseen. Ensinnäkin, koululuokka on sosiaalinen systeemi, jota ei voi ohjata kuten konetta. Toiseksi, opituista asioista keskusteleminen tai innostavien projektien tekeminen vahvistavat jo opetetun ymmärtämistä eikä niihin käytetty aika siksi ole kadotettua aikaa. Kansainväliset tilastot avaavat kuitenkin muita mielenkiintoisia yksityiskohtia opetuksen määrästä.
OECD vertaa 7 – 14-vuotiaille aiottua opetusaikaa eri maissa. Pohjoismaissa tämä on alle 6000 tuntia kun se Hollannissa, Italiassa ja Australiassa on noin 8000 tuntia. Tämä tarkoittaa sitä, että jos koulupäivän ja lukuvuoden pituus ovat vakioita, pohjoismaiden peruskoululaisilla on viisipäiväinen kouluviikko kun se edellä mainituissa maissa on kuusipäiväinen. Ero on peruskoulun aikana noin puolitoista lukuvuotta. Jos verrataan 15-vuotiaiden oppilaiden opiskeluun käyttämää kokonaisaikaa kouluviikon aikana, istuvat korealaiset nuoret opiskelemassa noin 50 tuntia viikossa. Pohjoismaalaiset selviävät huomattavasti vähemmällä, alle 30 tunnin puurtamisella.
Pohjoismaalaiset nuoret menestyvät vähäisestä opetusajasta huolimatta kansainvälisissä oppimisvertailuissa hyvin. Voisiko siis tehdä sellaisen johtopäätöksen, että opetuksen laatu on sen määrää tärkeämpää? Olisiko tässä kenties todisteita tunnetulle paradoksille: mitä enemmän opetetaan, sitä vähemmän opitaan? Tai ehkä koulutukseen pätee tietty älyllisen tasapainon laki, jossa muodollisen opettamisen ja itseohjatun toiminnan oikea suhde koulussa tuottaa parhaan lopputuloksen.
Kouluvuoden alkaessa uutisoitiin suomalaisen peruskoulun kadotetuista oppitunneista. Opetushallituksen pääjohtajan mukaan peruskoulussa annettaan opetusta nykyisin puoli vuotta vähemmän 1990-luvun alkuun verrattuna. OECD:n tilastot osoittavat, että Pohjoismaissa opetetaan muita järjestön maita huomattavasti vähemmän. Samojen tilastojen mukaan tässä ei ole kuitenkaan tapahtunut Suomessa viime vuosina muutosta ainakaan alaspäin. Samaa todistavat Tilastokeskuksen numerot ja esimerkiksi Kuntaliiton kunnille tekemän kyselyn tulokset. Vaikka kerhotuntien ja tukiopetuksen väheneminen kouluissa on valitettavaa, ei niitä voi lukea perusopetuksen vähenemiseksi.
Aika on koulujen tärkein resurssi. Aikuisten velvollisuus on huolehtia siitä, että aikaa käytetään harkiten ja järkevästi. Meillä Suomessa kouluilla on poikkeuksellisen vähän sellaista pakkoa, joka vaatisi opetukselle tarkoitetun ajan käyttämistä johonkin toissijaiseen. Ajan mittaaminen on yksi ihmiskunnan tieteenhistorian ensimmäisiä saavutuksia. Kadotettujen opetustuntien ja hukattujen koulupäivien tilastoimisen odottaisi siksi olevan sen verran yksinkertainen toimitus, että siinä päädyttäisiin vaivatta todenmukaiseen tulokseen. Mutta kuten usein joutuu toteamaan: on valheita, hitonmoisia valheita ja sitten