Yritin sitkeästi uskotella itselleni, ettei maailma sittenkään ole varsinaisesti muuttunut syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen. Täällä toisinajattelevia on helpompi ymmärtää, koska tuohon päivämäärään sisältyvä trauma on usein henkilökohtainen. Tuskin päivääkään kuluu, ettei joku muistuttaisi tästä tragediasta.
Kolmen vuoden takaisten tapahtumien merkitys on nyt kirkastumassa. Isku Yhdysvaltain talouselämän ja sotilasmahdin kirkkaimpiin keskuksiin New Yorkissa ja Washingtonissa oli sodanjulistus, johon vapautta ja demokratiaa puolustamaan kutsuttu liittouma vastasi uholla ja voimalla. Madrid, Istanbul, Jakarta ja Moskova satunnaisesti, ja Palestiina, Israel, Afganistan ja Irak jatkuvasti ovat olleet samanlaisen järjettömän tuhon näyttämöinä.
Terrorismin vastainen sota on lisännyt väkivaltaa, viattomien kärsimystä ja pelkoa sen sijaan, että se olisi tehnyt maailmasta turvallisemman paikan olla ja elää. Panttivankien julkiset teloitukset ja rakkaansa menettäneiden omaisten tuska ovat tämän päivän tositeeveetä. Kaatuneiden sotilaiden määrä on tarkasti tilastoitu, mutta kukaan ei uskalla kertoa kuinka moni lapsi ja sivullinen aikuinen on saanut surmansa, haavoittunut tai menettänyt kenties lopullisesti elämänuskonsa.
Järkyttävin episodi nähtiin syyskuussa Beslanin koulussa numero 1, jossa joukko terroristeja piti oppilaita, vanhempia ja opettajia kaksi vuorokautta panttivankeina surmaten heistä lopulta yli 340. Venäläislapsille koulu on aina ollut kuin toinen koti ja opettaja varaäiti. Beslanissa koulu ei tule pitkään aikaan olemaan lapsille samalla tavalla turvallinen paikka kuin ennen. Terrorismi on tullut kouluun.
Miten ihmiskunta näihin hulluuksiin reagoi? Tänä vuonna käytetään maailmassa sotilasmenoihin 900 miljardia dollaria. Ensi vuonna enemmän. Samaan aikaan kaikkien maiden yhteenlaskettu kehitysyhteistyöbudjetti on vaivaiset 50 miljardia dollaria. Ensi vuonna tuskin sitäkään. Abstraktioksi muodostunut terrorismin vastainen taistelu kasvattaa sotilasmenoja entisestään eivätkä köyhyyden vähentäminen, koulutus tai HIV:n leviämisen hidastaminen siksi ole tärkeimpien asioiden joukossa. Jos rauhan rakentaminen otetaan vakavasti, on voimavarat keskitettävä koulutukseen konfliktialueilla. Mikäli minulta kysyttäisiin, sanoisin, että tämäkin sota on väärin ja hävitty.
Koulu voi vastata lisääntyneeseen turvattomuuteen ja maailman levottomuuteen viisaammin. Terrorismin vastainen saarnaaminen tai pelon ja vihan lietsominen eivät auta. Sen sijaan koulun toiminnan yhdeksi tavoitteeksi voidaan ottaa kosmopoliitin identiteetin kasvattaminen. Tämä tarkoittaa humanitaarista vastuuta itsestä ja muista sekä sitä, että tulemme aidosti kiinnostuneiksi toisista kulttuureista ja opimme ymmärtämään niitä. Lisääntyvään globaaliin turvattomuuteen kasvattaminen edellyttää myös syvemmän etiikan, vastuuntunnon ja suvaitsevaisuuden korostamista opetussuunnitelmissa ja käytännön koulutyössä.
Jälleen kerran voi sanoa, että meillä suomalaisilla asiat ovat tässäkin suhteessa paremmin kuin monessa muussa maassa. Nämä teemat ovat useissa meikäläisissä kouluissa arkipäivää. Opettajat voivat uusista tiukentuneista opetussuunnitelmista huolimatta painottaa tärkeitä asioita opetuksessaan, jos niin sovitaan. Arviointi- ja testipainotteisissa koulutusjärjestelmissä opettaminen on usein kokeisiin valmentamista. Testaaminen lisää kilpailua, joka vaikeuttaa yhteistoimintaa ja vahvistaa kapean itsekeskeisen identiteetin kasvua.
Väkivalta ei ole vieras ilmiö täkäläisissä kouluissa. Huhtikuussa 1999 kaksi lukiolaispoikaa ampui 12 koulutoveriaan ja yhden opettajan Columbinen lukiossa Coloradossa. Vuosi sitten eräässä washingtonilaisessa lukiossa nuorukainen kuoli automaattiaseesta lähteneeseen luotiin. Viime keväänä kolmelta peruskoululaiselta takavarikoitiin ladatut pistoolit kesken koulupäivän. Kaikesta tästä huolimatta aseiden hankkiminen on täällä edelleen helppoa ja aseiden pelko yleistä.
Beslanin koulun voimistelusalin miehittäneiden tappajien aseet olivat samoja aseita, joilla sotaa käydään Kabulissa, Grosnyssa ja Bagdadissa. Luodit olivat samanlaisia, joita ammutaan Gazassa ja Liberiassa. Länsirannan tai Irakin miehitystä vastustava on usein nuori, jonka koulu on taistelutanner ja oppikirja automaattikivääri. Lähi-idässä varttuu kokonainen sukupolvi nuoria, joka rakastamisen ja hyväksymisen sijaan oppii vihaamaan ja tuhoamaan. Aikuisten valtapolitiikan ja taloudellisten intressien ulottaminen nuorten maailmaan on ollut vakava virhe, jonka korjaamiseen tarvitaan useampi rauhallinen sukupolvi sekä investointeja koulutukseen asevarustelun kustannuksella.