Suomalaisen koulutuksen vetovoima maailmalla juontuu pääasiassa peruskoulusta. Monia kiinnostaa erityisesti se, että suomalaiset ovat rakentaneet oman koulunsa erilaisista palikoista kuin monet muut. Tietenkin suomalainen opetussuunnitelma, tutkimusperusteinen opettajankoulutus ja hyvät oppimateriaalit ovat tärkeitä tekijöitä maailmanluokan koulutuksen perustoina. Mutta erityinen merkitys on myös niillä eilispäivän koulutuspoliittisilla ratkaisuilla, jotka edelleen erottavat suomalaiset muista.
Suomi on monella tavalla outojen paradoksien maa. Maailmalla suomalaisuuteen liitetään pidättyväinen vähäsanaisuus. Mutta meillä on matkapuhelimia asukaslukuun nähden enemmän kuin useimmissa muissa maissa. Tunne-elämän tulkkeina meitä pidetään alisuoriutujina. Tango sen eri sävyissä on kuitenkin suomalaisten kansallisharrastus numero yksi. Lumen ja roudan kaltoin kohtelemina meitä leimaa haikea surumielisyys. Siitä huolimatta suomalaiset on kansainvälisissä vertaisluissa noteerattu maailman onnellisimpien kansojen joukkoon. Olisiko niin, että suomalaisuuden syvin olemus sittenkin aukeaa parhaiten järjenvastaisten ristiriitaisuuksien avulla?
Vastaavia vaikeasti ymmärrettäviä ilmiöitä löytyy myös suomalaisesta koulusta. Tällaiset paradoksit ovat osoittautuneet erityisen hyödyllisiksi yritettäessä tehdä selkoa suomalaisen koulutuksen salaisuuksista vierasmaalaisille. Kaksi esimerkkiä lienee paikallaan.
Ensimmäinen on vanha tuttu: vähemmän on enemmän. Koulutuksen kehittämisen yhteydessä tämä tarkoittaa sitä, että mitä vähemmän opetetaan, sitä paremmin opitaan. Suomalaisille peruskoululaisille tarkoitetut opetustuntimäärät ovat OECD-maiden alhaisimmat. Vastaavasti myös opettajat Suomessa käyttävät työssään suhteellisesti vähemmän aikaa opettamiseen muihin maihin verrattuna. Lisäksi suomalaiset peruskoululaiset selviytyvät kotitehtävistään ripeämmin kuin heidän vertaisensa maailmalla. Olisiko niin, että Suomessa on löydetty oikea määrällinen tasapaino opettamisen ja oppimisen kesken? Totesihan jo Jean Piaget aikanaan, että kun yritämme opettaa lapselle jotakin, estämme häntä samalla oppimista sen.
Toinen paradoksi on: mitä vähemmän testataan, sitä enemmän opitaan. Suomalainen peruskoulu eroaa vertaisistaan erityisesti siinä, miten oppilaiden edistymistä koulussa seurataan. Kun useimmissa muissa maissa oppilaita testataan keskushallinnon laatimilla standardimittareilla ja näin saatua informaatiota käytetään koulujen ja opettajien tehokkuuden vertaamiseen, luotetaan Suomessa satunnaisotantaan perustuvaan näyttöön sekä opettajien ammattitaitoon oppilaiden kehityksen ja kasvun arvioimisessa.
OECD:n PISA-aineiston perusteella on helppo verrata suomalaisten oppilaiden menestystä vuodesta 2000 alkaen esimerkiksi matematiikassa vastaaviin trendeihin sellaisissa maissa, joissa koulutuksen laatua on pyritty nostamaan testaamista lisäämällä ja koulujen tilivelvollisuutta vahvistamalla. Ainakin Englannissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa, Japanissa ja Australiassa, joissa on pitkään vannottu testaamisen voimaan koulutuksen kehittämisessä, ovat oppilaiden oppimistulokset matematiikassa olleet jatkuvassa laskusuunnassa. Suomessa sen sijaan suunta on ollut päinvastainen. Kansainvälisestä näkökulmasta näyttää siltä, että Suomessa vallitsee luottamuksen ja ulkoisen ohjauksen välillä hyvä tasapaino.
Koulutuksen kehittämisen lähtökohdaksi ei riitä se, että pyritään olemaan kuten muutkin. Suomen malli osoittaa sen, että erinomaisuus syntyy nimenomaan erilaisuudesta, siis siitä että uskalletaan tehdä asioita eri tavalla kuin muut. Tämä on ollut Suomen menestysstrategia monessa muussakin asiassa. Kansainvälisesti vertailtavissa olevan informaation määrän kasvaessa houkutus eri puolilta tulevien ideoiden käyttöönottoon on tietenkin suuri. Erityisesti nykyinen globaali koulureformiliike pyrkii koulutuspolitiikan ortodoksiaan, joka edistää samankaltaisia ratkaisuja eri koulujärjestelmissä.
Kiinnostaako suomalainen koulutus myös tulevaisuudessa? Tämä riippuu siitä, kuinka erilaisia uskallamme olla ja miten rohkeita näkemyksiä tohdimme esittää tulevaisuuden koulusta. Tähän saakka menestyksemme on perustunut siihen, että olemme kulkeneet – ainakin joissakin asioissa – omia polkujamme. Joka tapauksessa on hyvä lähteä siitä, että opetuksen laatu, ei määrä, on ratkaisevaa. Otantaan perustuva oppimistulosten arviointi ilman ranking-listoja sekä jatkuva luottamus koulujen kykyyn seurata omaa toimintaansa ovat asioita, joista suomalainen koulutus tulisi tuntea myös huomenna.