Useimmilla maailman koulujärjestelmillä on yksi yhteinen piirre. Se on se, että oppilaiden mielenkiinto koulua ja opiskelua kohtaan laskee mitä pidempään he koulua käyvät. Tämä on erityisen selkeästi totta Suomessa. Koulutietään aloittavat ensimmäisen luokan oppilaat ovat innoissaan niin koulusta, opettajistaan kuin omasta opiskelustakin. Viime vuonna IEA:n julkaisemissa TIMSS- ja PIRLS-tutkimuksissa, joissa selvitettiin matematiikan, luonnontieteiden ja lukutaidon oppimista ja opiskeluun liittyviä seikkoja eri puolilla maailmaa, todettiin suomalaisten 8.-luokkalaisten opiskelumotivaation ja opiskeluun sitoutumisen olevan koko vertailuryhmän heikoimmasta päästä. Viitteitä nuorten tyytymättömyydestä koulua kohtaan antoi myös Opetushallituksen muutama vuosi sitten peruskoululaisilta keräämä Tulevaisuuden koulu –selvitys (2010).
Suomen menestyksen kannalta olennainen tekijä on, kuinka koulu pystyy tulevaisuudessa auttamaan nykyistä useampia oppilaita kiinnostumaan opiskelusta, oppimisesta ja itsensä kehittämisestä. Meillä on koulussa mielenkiintoinen ristiriita: Peruskoululaiset ovat oppimistuloksissa maailman huipulla mutta he eivät sitoudu koulussa tapahtuvaan opiskeluun eivätkä pidä sitä mitenkään kiinnostavana.
Kansainvälinen koulutuksen kehittämisen tarkastelu osoittaa, kuinka kilpailuun ja markkina-ajatteluun perustuva koulureformiliike on ajanut monen maan koulu-uudistukset umpikujaan. Muut Pohjoismaat ovat omaksuneet vuosien varrella malleja Englannista, Yhdysvalloista ja muista GERM-maista, joiden takia koulutuksen laadullinen kehitys on pysähtynyt tai jopa kääntynyt laskuun. Suomi on maailmankartalla harvinainen linnake siinä mielessä, että meillä oppilaiden vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutus oppimistuloksiin on heikompaa kuin missään muualla, ja kaikesta koulutuksesta ainoastaan 2,4% koulutuksen (esiopetuksesta korkeakouluopetukseen) kokonaiskustannuksista maksetaan yksityisistä varoista (OECD:n keskiarvo 16,4%). Lopuksi on syytä kysyä miten suomalaisen osaamisen käy jatkossa.
Suomella on mielestäni tulevaisuuden kannalta kolme haastetta, jotka olisi pikaisesti pystyttävä ratkaisemaan. Ensinnäkin, meiltä puuttuu innostava ja inspiroiva visio tulevaisuuden koulusta. Nykyisen hyvän kansainvälisen maineen rakentaminen on vahvasti nojannut yhteisesti sovittuun käsitykseen siitä, millaista koulutusta Suomessa tarvitaan. Kaikille hyvä yhteinen peruskoulu 1970-luvulta alkaen oli kaikkia yhdistävä Suuri Unelma. Joidenkin mielestä tällainen inspiroiva päämäärä on hukassa Suomelta ylipäätään.
Toiseksi, meillä on osittain PISA-ohjelman synnyttämän maailmanmaineen takia muodostunut koulutussektorille johtamisvaje, missä niin kansallinen kuin kansainvälinenkin suunnannäyttäminen on jotenkin kadoksissa. Tätä ilmentää esimerkiksi se, että Opettajien Ammattijärjestö (OAJ) päätti ryhtyä vetämään keskustelua tulevaisuuden koulutuksen suuntaviivoista, kun viranomaiset eivät sitä saaneet liikkeelle. On hyvin epätavallista, että opettajajärjestö on oma-aloitteinen tällaisessa koulujärjestelmän uudistamissa koskevassa asiassa. Harmillista tässä johtajuusvajeessa on se, että emme ole pystyneet ottamaan kansainvälisillä areenoilla sitä suunnannäyttäjän ja mielipidevaikuttajan paikkaa, jota meille on toistuvasti ulkopuolelta tarjottu.
Kolmanneksi, edellisiin liittyen meillä ei ole pitkään aikaan käyty aitoa ja monipuolista koulutuspoliittista keskustelua kuten useimmissa muissa maissa tällä hetkellä tapahtuu. Asianlaidan ovat viime aikoina todenneet myös opetushallinnon viranomaiset. Näyttää siltä, että kun meillä koulusta ylipäätään puhutaan, otetaan asiaksi tiettyjen oppiaineiden asema tai sitten opettajien ja oppilaiden käyttäytyminen koulussa. Esiopetuksen muuttaminen kaikille pakolliseksi kuuluu sekin koulun uudistamisen saralla sarjaan turhia puheita.
Suomen kilpailukyvyn ylläpitäminen ja yhteisen hyvän edistäminen ylipäätään edellyttää peruskoulun ja lukion rakenteellista ja toiminnallista uudistamista. Maailmalla ylistetty suomalainen peruskoulu ei hyvistä tuloksistaan huolimatta kykene täyttämään sitä kasvavaa aukkoa, joka suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen työmarkkinoilla kasvatuksen ja oppimisen näkökulmasta on. Todettakoon tässä se, että on tietenkin tärkeää säilyttää lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden osaamisen korkea kansainvälinen taso. Se on realistinen tavoite.
Sen jälkeen on peruskoulun rakennetta ja toimintatapoja kehitettävä niin, että se sallii aikaisempaa yksilöllisemmät opiskelumahdollisuudet kaikille oppilaille. Tämä on mahdollista, jos suomalainen koulutuspolitiikka pysyy immuunina globaalille koulureformiliikkeelle, toisin sanoen vahvistaa yhteistoiminnan kulttuuria, kannustaa riskinottoon ja uteliaisuuteen, perustuu luottamukseen opettajien ja rehtoreiden osaamiseen, tukee koulutuksellista tasa-arvoa, ja asettaa oppimisen kannalta tarkoituksenmukaisen pedagogiikan teknologian edelle. Samansuuntaisia periaatteita voi hyvin soveltaa myös suomalaisen lukion uudistamiseen.
Tulevaisuuden suomalaista koulua vuonna 2030 voisi lähteä hahmottamaan seuraavien periaatteiden avulla:
- Vähennetään perinteisen kaikille yhteisen luokkahuoneopetuksen määrää (esimerkiksi puoleen nykyisestä). Ensin on syytä varmistaa se, että kaikilla lapsilla on riittävän pitkä lapsuus eli koulu alkaa samassa iässä kuin nytkin. Koulujen ajankäyttö tulisi uudistaa niin, että vapautuva aika ohjelmoitaisiin muuhun opiskeluun, esimerkiksi projekteihin, työpajoihin, koulun ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan, yksilölliseen opiskeluun, tai muuhun sellaiseen.
- Lisätään henkilökohtaiseen mielenkiintoon ja omiin taipumuksiin perustuvaa opiskelua. Jos koulun keskeisenä tehtävänä on auttaa jokaista löytämään oma intohimonsa tai lahjakkuutensa, on yksilöllisen opiskelun oltava keskeisessä asemassa koulussa. Tämä ei tarkoita yksin toimimista vaan jokaisen oppilaan omien toiveiden, tarpeiden ja taipumusten tukemista koulussa.
- Nostetaan sosiaalisen pääoman vahvistaminen yhtä tärkeäksi inhimillisen pääoman lisäämisen kanssa. Kansainvälistyvässä maailmassa tämä on suomalaisten kilpailukyvyn ja yleisen menestymisen kannalta keskeinen periaate. Mikäli näin ajatellaan, niin sosiaalinen pääoma edellyttää selkeää panostusta yhteisöllisiin toimintatapoihin, yhteistoiminnallisiin opetusmenetelmiin ja kollegiaalisuuden vahvistamiseen opettajien ja koko koulun henkilökunnan työssä.
- Koulun arvioinnin keskeiseksi alueeksi nostetaan se, kuinka hyvin koulu on onnistunut vahvistamaan oppilaiden elinikäisen oppimisen asenteita, taitoja ja ajattelutapoja, toisin sanoen auttanut heitä löytämään sen ’missä minä olen hyvä’. Kouluja tulisi arvioida siis sillä perusteella, kuinka moni koulunsa päättänyt on koulun avulla löytänyt oman ’elementtinsä’.
Suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä keksiminen, muotoilu, ennakkoluuloton uudistuminen, tieteen ja taiteen vuorovaikutus sekä uuden nopea oppiminen. Toisin sanoen luovuus ja uteliaisuus. Tulevaisuuden suomalaista koulutusta kannattaa rakentaa näiden kulttuurimme peruspilarien varaan. Meidän tulee suhtautua kansainvälisiin koulutuksen ideoihin avoimesti mutta pysyä immuunina globaalin koulureformiliikkeen myrkyllisille vaikutuksille. Hyvä ohjenuora on paradoksi: ”Kilpailukyvyn vahvistaminen edellyttää yhteistyön lisäämistä opiskelussa ja koulutuksessa.”
Tämä on Kokkolan Chydenius-seminaarissa 29.6.2013 pidetyn alustuksen toinen osa