Suomi tunnetaan maailmalla erityisesti erinomaisena koulutusmaana. Oppilaiden hyvän lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden osaamisen lisäksi suomalainen koulutus erottuu muista sen tasa-arvoisuuden ja tehokkuuden johdosta. OECD:n juuri ilmestynyt Education at a Glance (2013), jossa verrataan eri maiden koulutusjärjestelmiä erilaisten indikaattoreiden avulla, toteaa suomalaisen koulutusjärjestelmän olevan yksi kehittyneiden maiden vaikuttavimpia. Kansainvälisessä valossa voi siis sanoa, että korkeaa osaamista kohtuullisilla kustannuksilla tuottava suomalainen koulutus on tällä hetkellä näiden synkkien aikojen valopilkku ja myöskansainvälisesti kilpailuetu.
Kansainvälinen kiinnostus koulutusjärjestelmäämme kohtaan johtuu myös siitä, että toisin kuin useimmissa muissa OECD-maissa, Suomessa koulutuksen kehittyminen on ollut tasaisesti jatkuvaa aina 1970-luvulta lähtien. Esimerkiksi muut pohjoismaat sekä vahvoina koulutusmaina pidetyt Englanti, Hollanti, Yhdysvallat, Australia ja Uusi-Seelanti ovat kokeneet koulutuksen laadun ja koulutuksellisen tasa-arvon rapistuvan viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Meiltä kysytäänkin siksi toistuvasti mihin tämä Suomen kestävä koulutuksen parantuminen oikein perustuu.
Oma näkemykseni on se, että Suomella on kolme erityispiirrettä, joiden avulla koulutuksen kansainvälinen huippu on ollut saavutettavissa. Ensinnäkin, koulutuspolitiikkamme on jo lähes puolen vuosisadan ajan tähdännyt siihen, että kaikilla suomalaisilla tulee olla taloudellisesta tilanteesta tai elämänolosuhteista riippumatta pääsy hyvään kouluun esikoulusta korkeakouluun saakka. Useimmissa verrokkimaissa, kuten Ruotsissa, koulutuspolitiikkaa ovat ravistelleet toisinaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja toisinaan taas uus-liberalismin aatteet. Kansainvälisesti on ollut tavallista asettaa kansallisen koulutuspolitiikan tavoitteeksi korkea sijaluku kansainvälisissä koulutusvertaisluissa, erityisesti OECD:n PISA-ohjelmassa. Ironista tässä kaikessa on se, että Suomi ei ole koskaan tavoitellut kärkisijoja kansainvälisissä koulutuskilpailuissa mutta on kuitenkin sinne päätynyt.
Toiseksi, Suomessa ovat palkansaajien tuloerot pitkään pysyneet pieninä. Esimerkiksi Wilkinsonin ja Pickettin kirjassa The Spirit Level (2009) on todettu, että tuloerojen kasvaminen johtaa tilastollisesti kansallisten oppimistulosten heikkenemiseen. Oikeudenmukaisemman tuloverotuksen maassa – kuten muissakin Pohjoismaissa – on siksi ollut luontevaa myös toteuttaa koulutuksellista tasa-arvoa korostavaa koulutuspolitiikkaa. OECD:n tekemän selvityksen perusteella näyttäisi olevan niin, että koulutuksessa hyvät oppimistulokset ja tasa-arvoisuus kulkevat käsikädessä. Suomessa tämä yllättävä ilmiö on tavalla tai toisella ollut tiedossa jo pitkään mutta vasta PISA-ohjelma on tehnyt siitä yleisesti tunnetun koulutuksen kehittämisen periaatteen.
Kolmanneksi, Suomi on muissakin kuin koulutusta koskevissa kansainvälisissä vertailuissa todettu yhdeksi maailman parhaiten toimivista yhteiskunnista. Erityisiä vahvuuksia Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, on sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten (lähes) yhdenvertainen asema poliittisessa päätöksenteossa. Hieman oikaisten voisi sanoa, että hyvin toimivassa yhteiskunnassa on luonnollista, että myös sen koulutusjärjestelmä toimii hyvin. Mikäli näin on, seuraa mielenkiintoinen kysymys: Miksi Ruotsissa ollaan selvästi Suomea jäljessä koulujärjestelmän toimivuudessa?
Olen nimittänyt meillä omaksuttua ja muusta maailmasta poikkeavaa koulutusajattelua Suomen tieksi. Se on tullut tunnetuksi kansainvälisen koulureformiliikkeen todellisena vaihtoehtona erityisesti niissä maissa, joissa koulu-uudistukset ovat ajautuneet umpikujaan. Kansainväliselle koulureformiliikkeelle on tunnusomaista yritysmaailman periaatteiden ja käsitteiden siirtäminen koulutuspolitiikkaan ja vastaavien mallien soveltaminen koulutuksen laadun parantamiseen.
Tämä tarkoittaa sitä, että koulutuksen kehittämisessä uskotaan markkinahenkisen kilpailun olevan järkevin keino parantaa koulutusjärjestelmän toimivuutta (lue: laatua ja tuloksellisuutta). Siksi koulunvalinnan lisääminen, opetusta ohjaavat standardit, ulkopuolelta annettu opetussuunnitelma, oppilaiden säännöllinen testaaminen, koulujen tilivelvollisuuden vahvistaminen ja teknologiaan perustuvat opetusratkaisut ovat hyvin tunnettuja globaalin koulureformiliikkeen ilmentymiä. Useimmissa tätä liikesuuntaa edustavissa maissa on julkisen koulutuksen yksityistäminen eri keinoin valjastettu edellä mainittujen periaatteiden toteuttamiseen. Ruotsin vapaa-koulut, Englannin toisen asteen akatemiat ja amerikkalaiset charter-koulut käykööt esimerkeiksi tällaisista julkisen vallan ulkopuolella toimivista kouluista.
Globaali koulureformiliike (GERM eli suomeksi pöpö) sai alkunsa 1980-luvulla Englannissa ja Yhdysvalloissa toteutetuista koulu-uudistuksista, joiden taustalla oli tuon ajan uus-liberalistinen yhteiskunta- ja talouspolitiikka. Se levisi 1990-luvulla englantia puhuvaan maailmaan ja sai jalansijaa kansainvälisten järjestöjen toiminnan kautta myös muualla maailmassa. Käytettävissä olevien tutkimus- ja tilastotietojen perusteella voi päätyä sellaiseen johtopäätökseen, että missään globaaliin koulureformiliikkeeseen enemmän sitoutuneessa massa (USA, Englanti, Australia, Uusi-Seelanti, Hollanti, Irlanti, Japani ja Ruotsi) ei ole pystytty parantamaan oppilaiden oppimistuloksia ja osaamista eikä myöskään koulutuksellista tasa-arvoa. Sen sijaan Suomi, kohtalaisen immuunina tämän liikkeen kiusallisille vaikutuksille, on pystynyt parantamaan oppimisen laatua ja koulutuksellista tasa-arvoa tasaisesti vuosikymmenten kuluessa.
Tällä hetkellä Suomi lukeutuu maailman koulutetuimpien ja siis myös osaavimpien maiden joukkoon. OECD:n tilastojen mukaan 84%:lla suomalaisista 25-64-vuotiaista on jokin toisen asteen tutkinto (OECD:n keskiarvo on 75%) ja 39% aikuisväestöstä on suorittanut jonkinlaisen korkeakoulututkinnon (OECD 32%). 15-vuotiaiden lukutaitoa, matemaattista ja luonnontieteellistä osaamista selvittävän PISA-ohjelman mukaan Suomi sijoittuu kehittyneiden maiden kärkeen kaikilla osa-alueilla. Samoin on asianlaita IEA:n eri oppiaineiden oppimistuloksia koskevissa arvioinneissa. Jos uskotaan, että tämän päivän koulutus on huomisen talouselämää, voi Suomen tulevaisuuden nähdä valoisana. Samalla on kuitenkin muistettava, että myös hyvää on kyettävä jatkuvasti uudistamaan. Siinä on suomalaisen koulutuspolitiikan kiperin haaste.
Tämä on Kokkolan Chydenius-seminaarissa 29.6.2013 pidetyn alustuksen ensimmäinen osa