Muutos on klishee. Ennen todettiin, että kaikki muuttuu paitsi se, että kaikki muuttuu. Muutosagentteja koulutettiin aikanaan agitoimaan kaikki opettajat onnellisiksi uudistujiksi. Usein oli niin, että muutos itsessään oli pääasia eikä se, mitä sillä pyrittiin saamaan aikaan. Muutoshuumassa mennään joskus niin pitkälle, että syntyy muutosvastarintaa. Se on erityisesti koulun kehittämisessä leimattu konservatismiksi, mukavuudenhaluksi tai keskinkertaisuuteen taipuvaisuudeksi.
Suomalainen koulutus loistaa edelleen kirkkaana tähtenä sivistysjärjestelmien mosaiikkimaisessa universumissa. Parrasvaloihin tottuneina meillä pidetään nyt itsestään selvänä sitä, että kansainvälisissä opetusalan konferensseissa on oltava esillä ainakin yksi suomalainen kouluasiantuntija. Toki meillä on paljon kerrottavaa muille vaikkapa siitä, miten tasa-arvoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvalla yhteiskuntapolitiikalla on saatu pitkässä juoksussa aikaan erinomainen koulujärjestelmä. Tai siitä, kuinka erinomaisista ylioppilaista koulutetaan maailman paras opettajakunta.
Erinomaisen muuttamiseen liittyy aina riski. Entäpäs jos asiat muuttuvatkin huonompaan suuntaan? Mutta paikallaan pysyminen saattaa olla yhtä turmiollista. Rohkeita irtiottoja tavanomaisesta tehdään yleensä silloin, kun edessä on mahdottomalta tuntuva haaste, jonka kohtaamiseen ei ole olemassa yhteistä ideaa. Tai silloin, kun toimijoita ympäröi ennakkoluuloton kokeilemisen ja luovuuden kulttuuri. Koulutuksen kehittämisessä ei ole tänään kysymys kummastakaan näistä. Siksi on hyvä kysyä: Quo vadis suomalainen koulu?
Kuluvaa vuotta vietetään eurooppalaisen luovuuden ja innovaation edistämisen hengessä. Kouluja ja opettajia on rohkaistu ottamaan riskejä, olemaan luovia ja etsimään innovatiivisia vaihtoehtoja tavanomaisiin toimintatapoihin. Suomalaisen koulun arkea – opettamista ja oppimista – voidaan kansainvälisessä vertailussa pitää hyvinkin luovana ja innostavana. Opettajien ammattitaito ja pedagoginen vapaus yhdistyvät meillä usein tavalla, joka ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää erilaiselta. Monissa maissa opettajien työtä ohjaavat ulkoa tuodut standardit, koulutodellisuudesta vieraantuneet tarkastajat ja epäinhimilliset tuottavuusindikaattorit.
Siinä missä suomalainen koulujärjestelmä rakenteena ja sen koulut toimijoina ovat monelle idoleja, on suomalainen koulun kehittäminen varovaisestikin arvioituna tavanomaista kansainvälistä keskikastia. Koulutuksen uudistumiseen tarpeellinen intohimo ja energia on kouluissa, mutta kestävään kansalliseen kehittämiseen tähtäävä punainen lanka on hukassa. Kansainvälistä kieltä käyttäen voidaan puhua muutosarkkitehtuurin köyhyydestä.
Erinomainen esimerkki rohkean innovatiivisesta koulujärjestelmän uudistamisesta on Albertan provinssi Kanadassa ja sen koulun kehittämisen aloite nimeltä Alberta Initiative for School Improvement eli AISI. Se on nyt kymmenettä vuotta käynnissä oleva ohjelma, jonka avulla hallitus investoi vuosittain 5o miljoonaa euroa koulujen ehdottamiin kehittämishankkeisiin. AISIa koskevissa arvioinneissa ja tutkimuksissa on todettu sen lisänneen luovuutta ja omien ideoiden käyttöä kouluissa sekä muuttaneen opettajien ja vanhempien asenteita koulua ja oppimista kohtaan myönteisimmiksi. Samalla koulut on ohjattu avoimemmin kertomaan toiminnoistaan. Albertalaisten kuntien ja koulujen internetsivuilla on paljon yksityiskohtaisemmin kuvattu koulun toimintaa, resurssien käyttöä ja tuloksia kuin meillä.
Alberta on monella tapaa Suomen kaltainen. Meitä on likipitäen saman verran, sosiaaliset arvomme korostavat samoja humanistisia ihanteita ja 15-vuotiaat nuoret menestyvät PISA-vertailuissa yhtä erinomaisesti. Suomalaisten kannattaisikin tutustua tarkemmin albertalaiseen koulunkehittämisen malliin. Muutosarkkitehtuuri on Albertassa paljon meitä edellä. Koulujen omiin tarpeisiin nojaava uudistuminen on tämän kanadalaisen mallin vahvuus. Myös koulun kehittämisen tutkimus on Kanadassa maailman huippua. Meillä koulujen muutosarkkitehtuurin systemaattinen tutkimus on edelleen kansainvälisessä katsannossa lapsen kengissä.
”Luoja, anna minulle myötämielisyyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, voimia muuttaa se mikä muutettavissa on sekä viisautta ymmärtää näiden kahden välinen ero”. Tämä kanadalaisen lauluntekijä Neil Youngin lausuma viisaus sopii hyvin muutosarkkitehtien periaatteeksi koululaitoksen uudistamisessa. Suomalaisessa koulussa on paljon sellaista mitä ei pidä muuttaa, jotakin mitä voitaisiin uudistaa, ja myös asioita, jotka kaipaisivat ehostusta. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.