Ongelma: Jatkuvista koulureformeista ja kasvavista koulutuskustannuksista huolimatta oppilaiden oppimistulokset eivät ota parantuakseen. Ratkaisu: Ensin koulut alistetaan tilivelvollisiksi velvoittamalla rehtori ja opettajat tilille siitä, että kaikki oppilaat oppivat sen mitä pitää. Tämän jälkeen opettajan tehokkuutta mitataan hänen oppilaidensa oppimistulosten perusteella. Tehokkaimmat opettajat saavat palkankorotuksen, huonoimmat laitetaan kilometritehtaalle. Totta vai tarua? Totta. Tämä on kuuma koulutuspoliittinen uutinen Atlantin takaa otsikolla ”kilpajuoksu huipulle”.
Kuluneen kesän aikana losangelesilaisten oppilaiden matematiikan ja lukutaidon testitulosten perusteella laadittu lista tehokkaista ja tehottomista peruskoulun opettajista julkaistiin paikallisessa valtalehdessä. Yli 6000 opettajaa oli tulilinjalla siksi, että he sijoittuvat tehokkuusvertailussa heikosti. Maan pääkaupungissa 25 opettajaa sai kesällä lopputilin samasta syystä. Kyse ei ole yksittäistapauksista vaan virallisesta politiikasta, jolla pyritään saamaan heikossa hapessa oleva julkinen koulutus kuosiin.
Reformin taustalla on ajatus mitattavissa olevasta opetuksen oppilaan kasvuun aiheuttamasta lisäarvosta eli opettajan tehokkuudesta. Tilastomatematiikkaan perustuva lisäarvomalli nojaa oletukseen, että hyvän opettajan oppilaat menestyvät muita paremmin lukutaitoa ja matemaattista osaamista mittaavissa standarditesteissä. Tällaisen ajattelutavan kannattajat uskovat, että riittävän hyvin laaditut testit kykenevät luotettavasti mittaamaan yksittäisen opettajan työn tehokkuutta. Samalla ajatellaan, että tehokkuuden mittaaminen ja tulosten vertaaminen toisten opettajien tuloksiin kannustaa opettajia parantamaan opetustaan.
Opettajien arvioiminen ja mittaaminen lisäarvomallin mukaan on synnyttänyt ennennäkemättömän myrskyn amerikkalaisten opettajajärjestöjen ja tutkijoiden keskuudessa. Yleisimmin esitetty kritiikki on, että oppilaiden oppimiseen vaikuttavat monet opettajasta riippumattomat seikat, kuten oppilaan kotitausta, elämäntilanne, kaveripiiri ja aikaisempi koulumenestys. Joukko amerikkalaisia huippututkijoita – heidän joukossaan mm. professorit Linda Darling-Hammond, Diane Ravitch ja Robert Linn – julkaisi äskettäin raportin, jossa tieteeseen vedoten asetetaan lisäarvomallin käyttö kyseenalaiseksi ja varoitetaan sen ilmeisistä haitoista.
Tehokkuuden korostaminen koulutuspolitiikassa on esimerkki liike-elämän oppien sokeasta soveltamisesta koulutuksen kehittämiseen. Kykenemättömyys ratkaista julkisesti toteutetun koulutuksen vallitsevia ongelmia parempaa politiikkaa tekemällä on johtanut siihen, että kunnan tai valtion ylläpitämiä kouluja annetaan yksityisten yritysten ja yhdistysten huostaan. Tällaista kehitystä voi käydä ihmettelemässä vaikkapa Ruotsissa, Englannissa, Venäjällä, Kiinassa tai Arabiemiraateissa. Opettajan tehokkuuden mittaaminen on keskeinen teema näissäkin tapauksissa.
Ulkomaalaiset toimittajat ovat usein kiinnostuneita siitä, miten Suomessa arvioidaan opettajan tehokkuutta tai tuloksellisuutta. Moni meistä vastaa tähän jotenkin niin, että meillä on kouluissa yhteisöllinen vastuu siitä, että koulu toimii hyvin ja että kaikki oppivat edellytystensä mukaisesti. Suomalaiseen ajattelutapaan kuuluu myös se, että koulun tehtävä nähdään paljon laajempana kuin pelkästään lukemaan tai laskemaan oppiminen. Hyväksi ihmiseksi kasvaminen, itsensä ymmärtäminen ja arvon antaminen toisille ihmisille ovat meillä peruskoulun keskeisiä tavoitteita. Näitä on vaikea mitata standardoiduilla monivalintatesteillä. Tämän tietää jokainen suomalainen opettaja.
Voisiko edellä kuvattu tehokkuusmalli olla mahdollinen Suomessa? Tuskin. Suomessa on viisaasti ajateltu niin, että peruskoulun opettajiksi on houkuteltava paras osa korkeakouluun haketuvista nuorista. Näistä opettajan ammatin elämäntehtävänään näkevistä nuorista on helppo kouluttaa taitavia ja opetustyöhön sitoutuneita ammattilaisia. Keskinäisen luottamuksen vahvistaminen koulun ja yhteiskunnan välillä on osoittautunut onnistuneeksi ja monen ulkomaalaisen taholta kadehdituksi periaatteeksi suomalaisessa koulujärjestelmässä.
Informaatio on koulujärjestelmän ohjauksessa tärkeää. Esimerkit muualta osoittavat, että tiedon olemassaoloon liittyy myös piileviä uhkia. Kalliilla hinnalla tuotettua tietoa oppimistuloksista käytetään joskus kyseenalaisesti. Edellä kuvattu lisäarvomallin esimerkki on tästä hyvä osoitus. Suomalaista hyvin toimivaa koulutusjärjestelmää kehitettäessä on syytä tarkkaan pohtia, millaista tietoa koulutuksesta tarvitaan ja miten koulutusta sen avulla uudistetaan. Opettajien tai koulujen tehokkuuden mittaaminen ja keskinäinen vertaaminen on väärä tie. Miten me tämän kehityskysymyksen ratkaisemme ei ole vain oma asiamme. Suomalaista koulutuspolitiikkaa tarkkaillaan ja siitä otetaan mallia. Siksi viisaita päätöksiä on tehtävä jatkossakin.