Suomalaiset rakastavat lomamatkailua ulkomaille. Suomesta tehdään vuosittain miljoonia vapaa-ajanmatkoja ulkomaille. Meitä voidaan siksi pitää väkilukuun nähden kansainvälisen liikkuvuuden supervaltana. Moni suomalainen on ollut myös maahanmuuttaja etsiessään koulutusta, työtä ja onnea muista maista. Isoisäni oli yksi heistä. Hänestä tuli monien muiden tavoin siirtolainen Yhdysvaltoihin keväällä 1914.
Opiskelijoiden ja opettajien liikkuvuus Suomesta muihin maihin on sen sijaan kansainvälisesti katsottuna keskinkertaista. Vaikka muutaman kuukauden mittainen opiskelijavaihto Suomesta ulkomaille on kymmenessä vuodessa kasvanut tasaisesti, on koko koulutusjärjestelmän kansainvälistämisessä vielä työtä edessä. Viime vuonna noin 9000 suomalaista korkeakouluopiskelijaa ja 4500 opettajaa osallistui vaihto-ohjelmiin ulkomaisissa korkeakouluissa. Tavoitteena on, että nämä määrät kaksinkertaistuvat vuoteen 2015 mennessä.
Suomen peruskouluista, lukioista ja ammatillisista oppilaitoksista osallistui kansainvälisiin vaihto-ohjelmiin viime vuonna noin 10000 opiskelijaa ja opettajaa. Kansainvälisyys koulutuksessa on vähitellen muuttumassa yksittäisten henkilöiden matkailusta ja erillisistä teemapäivistä osaksi koulujen tai oppilaitosten toimintaa. Nykyisin jo peruskoulussa voidaan osallistua kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin tai voidaan käydä koulua muutama kuukausi jossakin toisessa maassa.
Koulutukseen sisältyvä kansainvälistyminen on tärkeää, kun suomalainen yhteiskunta kehittää itseään aidosti monikulttuurisena ja avoimena kansakuntana. Kansainvälisyys edistää yhteistyötaitojen ja kielen oppimisesta, mutta se auttaa myös omien arvojen ja maailmankatsomuksen rikastumista. Meidän ei tarvitse olla huolissamme siitä, että suomalaisilla ei olisi uusia ideoita tulevaisuuden rakentamisessa. Sen sijaan meidän on jatkuvasti vahvistettava kansainvälistä osaamistamme, erityisesti kykyä toimia monikulttuurisissa verkostoissa ja nähdä erilaisuus mahdollisuutena. Tämä on suomalaisen kestävän kilpailukyvyn kannalta keskeinen haaste.
Tämän otti esiin myös ulkoministeri Alexander Stubb Uussuomalainen työ 2011–seminaarissa. Hän sanoi, että ”se happi, jota hengitämme on avoimuus. Meidän pitää olla monikulttuurinen ja hyvämaineinen, mutta maine ei pysy kunnossa ilman työtä, ja tässä kansainvälisyys on olennainen osa”. Ulkoministeri osuu oikeaan korostaessaan, että jatkuva yhteistyö ja kumppanuus muiden maiden kanssa ovat parhaat keinot ylläpitää myönteistä Suomi-kuvaa ja siten vahvistaa rooliamme kasvavissa kansainvälisissä verkostoissa.
Kevään yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat Suomen osallistuminen Euroalueen rahaongelmien ratkaisemiseen, energiakysymys ja maahanmuutto. Koulutus ei kielten opettamista lukuun ottamatta ole osoittautunut tärkeäksi puheenaiheeksi. Edellisten lisäksi olisi hyödyllistä keskustella myös koulutuksen kansainvälistymisestä. Näin jo siksi, että vuoteen 2015 kiinnitettyjen koulutuksen kansainvälistymisen tavoitteiden saavuttaminen on suomalaisen koulutuksen maineen kannalta tärkeää. Kansainvälisyys on tänä päivänä osa jokaisen korkeakoulun normaalia toimintaa. Perusopetuksessa ja toisen asteen koulutuksessa sen sijaan vain osa oppilaitoksista ja koulutuksen järjestäjistä on aktiivisesti edistämässä kansainvälisyyttä osana opetusta ja oppimista.
Kansainvälisyyskasvatuksella on Suomessa pitkä ja rikas perinne. Siihen suhtaudutaan meillä myönteisesti. Opetus- ja kulttuuriministeriön Kansainvälisyyskasvatus 2010–ohjelman tuore arviointi vahvistaa edellä sanotun. Suomessa on tarjolla hyvät ja tehokkaat palvelut kansainvälisyyden edistämiseksi koulutuksessa. Seuraavat kolme seikkaa olisi kuitenkin syytä ottaa huomioon tulevissa kehittämisohjelmissa.
Ensiksi on huolehdittava siitä, että kansainvälistymisen periaatteet ja mahdollisuudet tehdään suomalaisille nuorille tunnetuiksi jo varhaisessa vaiheessa. Tämä edellyttää sitä, että perusopetuksen opetussuunnitelmissa ja koulujen toiminnoissa luodaan edellytykset kansainvälisyyden merkityksen ymmärtämiselle. Toiseksi on korostettava kansainvälistymisen moninaisia muotoja erityisesti niin, että kotikansainvälistymistä käytetään entistä enemmän kansainvälisyyskasvatuksen muotona. Muualta muuttaneiden oppilaiden ja heidän vanhempiensa integroiminen paremmin osaksi omaa ympäröivää yhteisöä on yksi keino. Kolmanneksi tulee varmistaa se, että kaikilla kouluilla, oppilaitoksilla, oppilailla ja opettajilla on mahdollisuus kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön. Hyvä kansainvälistyminen edellyttää sitä, että se koskee meitä kaikkia – ei ainoastaan asiaan jo vihkiytyneitä. Näin on todennäköisempää, että Suomi on meille kaikille huomenna hyvämaineinen ja aidosti avarakatseinen maa.