Koulutus tuntuu edelleen olevan liian kallis monelle yhteiskunnalle. Kotikaupunkini Washington DC:n opetusvirasto ilmoitti irtisanovansa vuoden alussa 771 opettajaa peruskouluista. Rahat eivät riitä palkkojen maksamiseen. Kansakunnan komea pääkaupunki on väkiluvultaan hieman Helsinkiä suurempi. Tätä kirjoittaessa sota toisella puolella maapalloa on vienyt kansalaisten verovaroja sellaista vauhtia, että sillä rahalla olisi palkattu vuodeksi 1 238 200 opettajaa opettamaan vuodeksi opettajapulasta kärsiviin peruskouluihin. Kallis on suhteellista.
Me sivistyneiden maiden kansalaiset olemme sitoutuneet Vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamiseen. Yksi keskeinen päämäärä on köyhyyden puolittaminen nykyisestä vuoteen 2015 mennessä. Tuoreiden tilastojen mukaan näyttäisi siltä, että olemme tuon tavoitteen suhteen aikataulussa. Positiivisten lukujen takaa paljastuu kuitenkin karu todellisuus. Mammona ei näyttäisikään siirtyvän meiltä hyvinvoivilta huonompiosaisille vaan kurjuus vähenee myös köyhien keskinäisen solidaarisuuden ansiosta. Samalla kun alle dollarilla päivässä toimeentulevien määrä maailmassa pienenee, äärimmäisessä kurjuudessa eläviä on entistä enemmän. Varallisuuden kasautuminen ennestään hyvinvoiville on tyypillinen ilmiö nopean talouskasvun maissa, muun muassa entisen Neuvostoliiton tasavalloissa.
Aamun uutisotsikko kertoi, että 840 miljoonaa ihmistä asuu maailman kaupunkien slummeissa. Luultavimmin huomattava osa heistä on mainittuja kurjistakin kurjimpia. Ennusteiden mukaan maailman urbaaniväestön osuus kasvaa 2,5 prosentin vuosivauhtia, Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa vielä tätä kaksi kertaa nopeammin. Siksi myös koulutuksen ongelmat ovat nyt kasautumassa kaupunkeihin – eikä pelkästään kehitysmaissa. Esimerkiksi kotikaupunkini kunnalliset koulut ovat erityisesti oppimisen laadun suhteen heikossa kunnossa.
Kallis on siis suhteellista. Kehitysmaissa hyvän opettajan voi palkata opetustyöhön vuodeksi 500 dollarilla. Entisen Neuvostoliiton alueella opetustyö on vieläkin huokeampaa. Silti monella hallituksella on vaikeuksia löytää riittävästi varoja opettajien palkkoihin. Väkiluvultaan Suomen kokoisen valtion opetusbudjetti tänä vuonna liikkuu mainituissa maissa noin 50 miljoonan dollarin tienoilla. Suomessa koulutukseen käytetään tänä vuonna valtion varoja noin 6 miljardia euroa, eli karkeasti 7 miljardia dollaria. Vertailun vuoksi, Bill Gatesin omaisuudeksi arvioitiin täällä äskettäin 46 miljardia dollaria. Tämä Amerikan anteliain hyväntekijä voisi pelkällä omaisuutensa pääomatulolla ylläpitää Armenian tai Moldovan koko koulujärjestelmää, oman taloutensa hoitamisen ohessa, tietenkin.
Hävityksen kohteena olevan Irakin koulujärjestelmä tunnettiin vielä 1980-luvulla yhtenä alueensa parhaista. Nyt 80 prosenttia maan 13 000 peruskoulusta on perusteellista kunnostamista vailla. Liki tuhat näistä kouluista pitää rakentaa kokonaan uudelleen. YK:n ja Maailmanpankin tekemän arvion mukaan Irakin opetussektorin jälleenrakennus maksaa ainakin 5 miljardia dollaria vuosina 2004-7. Koko valtakunnan korjaaminen sodan jäljiltä maksaa siis todella paljon. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan noin 60 miljardia dollaria. Suomen valtion tämän vuoden tuloiksi ja menoiksi on arvioitu reilu puolet tuosta summasta. Microsoftin parivaljakko Bill Gates ja Paul Allen voisivat omilla rahoillaan kahteen pekkaan rahaa kunnostaa koko Irakin. Saman voisi tehdä tavarataloketju Wal-Martin omistajasuku Walton.
Tätä lukiessa sota Irakissa on vaatinut arviolta 8000 siviilin ja 460 amerikkalaissotilaan hengen. Hinta: mittaamaton. Rahassa operaatio on maksanut amerikkalaisille jo yli 100 miljardia dollaria. Tällä rahalla voisi kustantaa Suomen valtion kolmen vuoden menot. Tai yhdeksälle miljoonalle tämän maan lapselle maksuttoman esikoulun (Head Start) vuodeksi. Tai 29 miljoonalle lapselle ilmaisen terveydenhoidon. Tai puolitoista miljoonaa neljän vuoden yliopistostipendiä amerikkalaisille opiskelijoille. Tai miljoona uutta asuntoa kodittomille ja vähävaraisille.
Köyhyyden vähentäminen on tänäkin vuonna ihmiskunnan tärkein yhteinen tehtävä. Raha ei aina ratkaise, eikä hyväntekeväisyys yksin riitä. Tarvitaan uusia tapoja ajatella ja toimia. Joskus nykymaailman menoa seuratessa asioiden tärkeysjärjestys kummastuttaa. Kuinka vakavasti ihmiskunta ja sen vahvimmat haluavat puuttua maailman todellisiin ongelmiin? Liian moni seuraa mottoa ‘minulle ensin ja sitten vasta muille’? Täällä olen ymmärtänyt, että suomalaisuudessa on hieno vaalittavan arvoinen periaate, josta Aki Kaurismäkikin elokuvissaan kauniisti kertoo: ‘Kaveria ei jätetä’. Erityisesti kun se ymmärretään yhteisvastuun ja humanismin globaalissa mielessä.