Hampurin eläintarhan kesän vetonaula oli maailman suurin elefantti. Tätä luonnonihmettä tultiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Italialainen turistiryhmä hämmästeli elefantin kokoa ja mietti mitä noin kookas eläin oikein mahtaa syödä. Paikalle sattuneita amerikkalaisia puolestaan askarrutti kuinka paljon tuollaisesta harvinaisuudesta saisi markkinoilla, jos sen voisi muuttaa rahaksi. Paikalle sattui myös ryhmä suomalaisia, joista yksi totesi pitkähkön hiljaisuuden jälkeen, että mitäköhän tuo norsu mahtaa meistä oikein ajatella.
Tämän aikanaan kaskuna kerrotun tarinan opetus ei ole se, että eri kulttuureista tulevat ihmiset toimivat samassa tilanteessa eri tavoin. Tämä sinänsä osuva tarina pitää sisällään ajatuksen, että me suomalaiset olemme jotenkin hennommalla itsevarmuudella varustettuja kuin monet muut. Kun italialainen puhuu käsillään enemmän kuin suullaan tai amerikkalainen näkee synkimmissäkin tilanteissa uusia mahdollisuuksia, on suomalainen yleensä hiljaa ja katsoo ensin mitä muut tekevät. Tämä on tietenkin stereotypia, joka ei yleisesti pidä paikkaansa.
Suomalaiset ovat olleet kautta historian kiinnostuneita muista maista. Siksi kai kansainvälinen vuorovaikutus on meille nykyään niin luontevaa. Lukeudun niihin, joiden mielestä suomalaiset ovat perusluonteeltaan ulospäin suuntautuneita ja kansainvälisyyttä arvostavia. Tätä tukee vaikkapa se, että Suomi on Euroopan huipulla vieraiden kielten osaamisessa. Monipuolinen kielitaito on kansainvälisen kanssakäymisen edellytys. Me myös vierailemme muissa maissa uutterasti niin huviksi kuin hyödyksi. Suomalaisten nuorten vieraiden kielten opiskelun kaventuminen ja hiipuva ruotsinkielen osaaminen ovat siksi huolestuttavia ilmiöitä. Monipuolinen kansainvälinen yhteistyö on hankalaa ilman yhteisiä kieliä.
Kansainvälisyys on ollut osa suomalaista koulutusta jo pitkään. Sitä on joskus perusteltu sanomalla, että suomalaisten on hyvä oppia maailman tavoille. Meitä on moitittu tennissukkien käyttämisestä juhlatilaisuuksissa ja small-talkin köyhyydestä cocktail-kutsuilla. Euroopan Unioniin mentäessä 1990-luvun puolessa välissä meikäläisiä jopa valmennettiin ’eurooppalaiseen kulttuuriin’. Näin myönnetään se, toisten tapa toimia on jotenkin parempi tai toivottavampi kuin meidän suomalaisten sen sijaan, että osattaisiin antaa arvo omalle kulttuurille ja sen joskus kummallisillekin piirteille. Kansainvälisyyskasvatuksen tärkeä ulottuvuus on siksi myös oman kansallisen kulttuurimme parempi ymmärtäminen ja jatkuva kehittäminen.
On siis niin, että suomalaiset oppilaitokset, opettajat ja opiskelijat ovat innostuneita kansainvälisistä toiminnasta. Monesti jopa enemmän kuin naapurimme. CIMOn tekemän tuoreen selvityksen mukaan kansainvälistä yhteistyötä pidetään oman koulun ja sen opetuksen kehittämiselle välttämättömänä. Tämä siitäkin huolimatta, että tiukkenevat resurssit tekevät koulujen toiveiden saavuttamisen usein vaikeaksi.
Mikä on koulutuksessa kansainvälisen yhteistyön ja liikkuvuuden perimmäinen päämäärä? Muiden kulttuurien ymmärtäminen ja vieraiden kielten oppiminen ovat tietenkin tärkeitä tavoitteita. Samoin on eurooppalaisen ulottuvuuden ja globaalin etiikan vahvistaminen osana kansallisen sivistyspääoman rakentamista. Mutta näiden lisäksi on nähtävä myös kansainvälistymisen syvällisempi, humaani tarkoitus, joka on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä.
Kansainvälisyys tähtää suvaitsevaisuuden edistämiseen yhtenä osana monikulttuurisen ja modernin sivistysyhteiskunnan kehittymistä. Turvallinen, oikeudenmukainen ja erilaisuutta arvostava yhteiskunta tarvitsee perustakseen välttämättä toisen ihmisen arvokkuuden kunnioittamisen ja tukemisen. Siksi koulutuksen osana tapahtuvan kansainvälisen kanssakäymisen lopullinen merkitys ratkeaa vasta sitten, kun tiedämme kuinka sen avulla on onnistuttu lisäämään arvon antamista toisille ihmisille. Toisin sanoen, kuinka kansainvälisyys lisää suvaitsevaisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Alussa kerrottu kasku vangitun elefantin ihmisissä herättämistä kysymyksistä kirvoitti ajatuksen suomalaisen vaatimattoman kansanluonteen olemuksesta. Olisiko niin, että meidän olisi opeteltava äänekkäiksi ja enemmän itseämme julkituoviksi erityisesti muiden läsnä ollessa? En usko. Olen oppinut arvostamaan suomalaisuudessa juuri viisasta hiljaisuutta ja vilpitöntä hienovaraisuutta. Tämä näkyy ihmisten tavanomaisen kanssakäymisen lisäksi hyvin esimerkiksi liikenteessä tai lentokoneeseen jonotettaessa. Siksi on hienoa, jos suomalaiset ajattelevat itsensä lisäksi myös miten heidän olemisensa ja tekemisensä vaikuttavat muihin ihmisiin. Se on toiselle arvon antamisen lähtökohta ja siksi suvaitsevan elämänasenteen välttämätön ehto.